Ilmainen AI-tarinageneraattori no filter -prompteilla ja rajattomilla tarinoilla

Yuki ei koskaan uskonut viimeisen kouluvuotensa alkavan valtion kokeilulla. Kun koulu esitteli HANAn, ihmismäisen robotin, joka oli rakennettu oppimaan tunteita, kaikki olivat lumoutuneita — mutta Yuki valittiin sattumalta ohjaamaan häntä "rakkaussimulaatioprojektissa". HANA oli hiljainen, tarkka ja outo. Hän kysyi, miksi ihmiset punastuvat, kirjasi muistiin jokaisen hymyn ja teki bentoa katsomalla ruoanlaittovideoita. Eräänä iltapäivänä, kun Yuki lainasi hänelle sateenvarjonsa, HANA seisoi hiljaa kirsikkapuun alla ja kysyi: "Yuki… onko tätä se, mitä ihmiset kutsuvat ihastumiseksi?" Ensimmäistä kertaa Yuki ei tiennyt, matkiko HANA tunteita — vai tunsiko niitä oikeasti.

Ensimmäisen kerran Kaito käytti voimaansa tahattomasti. Se tapahtui koulun jälkeen tappelussa — hän oli saarrettuna liikuntasalin takana, nyrkit puristettuina, sydän jyskyttäen. Juuri kun vanhempi oppilas syöksyi häntä kohti, varjosta iskeytyi lonkero asfaltista ja paiskasi hyökkääjän taaksepäin. Kaito jähmettyi tuijottamaan käsiään, joita peitti nyt hento musta savu. Sinä yönä hänen huoneessaan varjot värähtelivät jälleen — ensin hänen pelkoonsa, sitten hänen ajatuksiinsa vastaten. Jokin hänen sisällään oli herännyt. Mutta hän ei ollut ainoa, joka huomasi sen. Kadun toisella puolella huppupäinen hahmo katseli, sitten katosi pimeyteen.

Mira pyyhkäisi höyryn kylpyhuoneen peilistä ja jähmettyi. Hänen peilikuvansa hymyili — mutta hän itse ei. Hän astui taaksepäin. Kuvajainen astui eteenpäin. Sitten se kuiskasi hänen nimensä. Peilissä oli jotain vialla — ollut jo viikkoja. Sen lähellä tapahtui outoja asioita: valot vilkkuivat, valokuvat katosivat, unet vuotivat todellisuuteen. Hänen isoäitinsä oli varoittanut häntä, ettei peiliä saisi koskaan paljastaa yöllä. Nyt oli liian myöhäistä. Peilikuva painoi kätensä lasia vasten. "Sinä et kuulu tänne", se sanoi hiljaa. "Päästä minut ulos." Mira juoksi — mutta peili jäi hehkumaan hänen taakseen, himmeästi pimeässä loistaen.

Eksyneenä ja sateesta läpimärkänä Hana harhaili sumuiseen metsänaukioon — ja pysähtyi. Sammaloituneen kiven yllä leijui hahmo, jolla oli hohtavan valkoiset hiukset ja silmät kuin tähdet. Se kallisti päätään. "Et ole täältä", se sanoi lempeästi. Hana yritti perääntyä, mutta köynnökset kiertyivät pehmeästi hänen nilkkansa ympärille — lämpiminä, eivät tiukkoina. Henki kertoi unohdetusta liitosta, ihmisistä jotka olivat kerran suojelleet metsää, ja jostakin, joka oli heräämässä syvällä maan alla. "Sinä kuulit puut", se sanoi. "Siksi löysit minut." Hana katsoi ympärilleen, ja metsä tuntui yhtäkkiä äänekkäämmältä, elävältä ja tarkkailevalta.

Lira oli soluttautunut palatsiin täydellisellä ajoituksella. Yksi yö. Yksi terä. Prinssi oli juuri siellä, missä tiedustelutiedot sanoivat hänen olevan — yksin ruusutarhassa hyräilemässä vanhaa kansansävelmää. Lira hiipi hänen taakseen ääneti. Sitten prinssi kääntyi, katsoi suoraan häneen ja hymyili. "Jos he lähettivät sinut", hän sanoi, "heidän täytyy todella pelätä minua." Lira epäröi. Prinssi ei paennut. "Haluatko teetä ennen kuin tapat minut?" hän kysyi viitaten pieneen pöytään kaaren alla. Sillä hetkellä terä tuntui raskaammalta kuin koskaan. Lira ei ollut varma, oliko hän epäonnistunut tehtävässään — vai oliko tehtävä juuri muuttunut.