Ilmainen AI-tarinoiden generaattori – ei suodattimia, rajattomasti tarinoita

Yuki ei ollut odottanut viimeisen kouluvuotensa alkavan valtion kokeella. Kun koulu esitteli HANAn, tunteita oppimaan rakennetun humanoidirobotin, kaikki olivat lumoutuneita – mutta Yuki valittiin satunnaisesti ohjaamaan häntä ”rakkaus­simulaatio­projektiin”. HANA oli hiljainen, tarkka ja outo. Hän kysyi, miksi ihmiset punastuvat, kirjasi jokaisen hymyn ylös ja teki bentoa katsomalla kokkausvideoita. Eräänä iltapäivänä, kun Yuki oli lainannut hänelle sateenvarjonsa, HANA seisoi sakurapuun alla ja kysyi: ”Yuki… onko tämä se, mitä ihmiset kutsuvat ihastumiseksi?” Ensimmäistä kertaa Yuki ei tiennyt, jäljittelikö HANA tunteita – vai tunsiko hän niitä oikeasti.

Ensimmäinen kerta, kun Kaito käytti voimaansa, ei ollut tarkoituksellinen. Se tapahtui tappelussa koulun jälkeen – jumissa liikuntasalin takana, nyrkit puristettuina, sydän hakaten. Juuri kun vanhempi oppilas syöksyi hänen kimppuunsa, asfaltista ponnahti varjosta muodostunut lonkero, joka sinkosi hyökkääjän taaksepäin. Kaito jähmettyi ja tuijotti käsiään, jotka olivat nyt hennon mustan savun peitossa. Sinä iltana hänen huoneessaan varjot välkkyivät uudestaan – reagoiden ensin pelkoon, sitten ajatuksiin. Jokin hänen sisällään oli herännyt. Eikä hän ollut ainoa, joka huomasi. Kadun toisella puolella huputettu hahmo katsoi hetken ja katosi sitten pimeään.

Mira pyyhki höyryä kylpyhuoneen peilistä ja jähmettyi. Hänen heijastuksensa hymyili – mutta hän ei. Mira perääntyi. Kuva astui lähemmäs. Sitten se kuiskasi hänen nimensä. Peili oli väärä – ollut jo viikkoja. Sen lähellä tapahtui outoja asioita: valot välkkyivät, valokuvat katosivat, unet vuotivat todellisuuteen. Hänen isoäitinsä oli varoittanut olemaan paljastamatta peiliä öisin. Nyt oli liian myöhäistä. Heijastus painoi kätensä lasia vasten. ”Sinä et kuulu tänne”, se sanoi pehmeästi. ”Päästä minut ulos.” Mira juoksi – mutta peili jäi hohtamaan hänen taakseen, hehkuen himmeästi pimeässä.

Eksyneenä ja sateesta läpimärkänä Hana kompuroi usvaiseen metsäaukioon – ja pysähtyi. Sammaleisen kiven yläpuolella leijui hahmo, jolla oli hohtavan valkoiset hiukset ja silmät kuin tähdet. Hahmo kallisti päätään. ”Et ole täältä”, se sanoi lempeästi. Hana yritti astua taakse, mutta hänen nilkkansa ympärille kietoutui köynnös – lämmin, ei tiukka. Henki kertoi unohdetusta sopimuksesta, ihmisistä, jotka olivat joskus suojelleet metsää, ja jostakin, joka oli heräämässä syvällä maan alla. ”Kuulit puut”, henki sanoi. ”Siksi löysit minut.” Hana katsoi ympärilleen, ja metsä tuntui yhtäkkiä äänekkäämmältä, elävältä ja tarkkailevalta.

Lira oli soluttautunut palatsiin täydellisellä ajoituksella. Yksi yö. Yksi terä. Prinssi oli juuri siellä, missä tiedustelutieto väitti – yksin ruusupuutarhassa, hyräilemässä vanhaa kansanlaulua. Lira hiipi hänen taakseen, äänettömänä. Silloin prinssi kääntyi, katsoi suoraan häntä ja hymyili. ”Jos he lähettivät sinut”, hän sanoi, ”he taitavat todella pelätä minua.” Lira epäröi. Prinssi ei paennut. ”Haluatko teetä ennen kuin tapat minut?” hän kysyi, viitaten pieneen pöytään kaaren alla. Siinä hetkessä terä tuntui raskaammalta kuin koskaan. Lira ei ollut varma, oliko hän epäonnistunut tehtävässään – vai oliko tehtävä juuri muuttunut.